sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Joulukonsertissa

 
 Lämmin tervehdys kaikille!

Tänään istuin pehmeällä tuolilla, sisko vieressäni. Muita läheisiä lähelläni.
Olimme joulukonsertissa.
Kuuntelimme kauniita lauluja, erilaisia, rauhallisia, nopeampaa,
nuoren miehen tunteikasta laulua, naisten puhdasta laulua,
vanhemman miehen vahvaa laulua,
nuoren tytön heleää laulua.

Kuulostelin tuntemuksia lauluja kuunnellessa.
Äänen vaikutusta kehoon.
Tunteisiin ja ajatuksiin.
Tietoisesti keskityin kuuntelemaan kehon tuntemuksia.
Väreitä, jotka kulkivat jaloissa, polvista sääriin, reisiin säteillen.
Kihelmöintiä käsivarsissa, keskuksena kyynärpäät, josta säteili sormiin ja olkapäihin.
Annoin väreiden vaikuttaa tunteisiini, tarkkailin tunteita.
Rinnassa kupli iloa ja kiitollisuutta, että saan olla tässä, kuunnella kaunista laulua ja kokea kaiken sen mitä siinä hetkessä on.
Se sai kyyneleet tirahtamaan silmiini.
Räpyttelin ripsiä ja ajattelin, ”ei haittaa vaikka liikutun”.
Saan tuntea, se saa näkyä.
Huomasin silti jotenkin rajoittavani tunnetta ja kurkkuun muodostui pieni möykky. Hengitin kurkun alueelle, möykyn ympärille, hyväksyin sen olemassa olevaksi. Tiedostin möykyn muodostuneen ajatuksistani ja tunteistani.
Ne olivat kuin varastoituneena pienelle alueelle kehossa ja
halusivat tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Oma kaipuuni laulamiseen.
Oma tarve ilmaista ja jakaa tunteita laulamalla.
Tarve avata tunteita laululla.
Unelma oppia laulamaan enemmän, unelma kehittää itseäni laulajana.
Muisto lapsuuden haaveesta laulaa.
Muisto siitä, kuinka olen lapsena iloiten ja jännittäen laulanut.
Nauttinut esiintymisestä.

Tiedostaen nämä ajatukset saivat tulla ja olla.
Hyväksyen niitä katselin vähän itseäni etäällä.
Ajatusvirta kulkee...

Lähestyvä joulu.
Ajatus yksinkertaisuudesta ja rakkauden tärkeydestä.
Tietoisesti tahdon keskittyä olennaiseen.
Oivallan sen löytyvän tästä hetkestä. Läsnäolosta.
Rakkauden toteutumisessa minussa.

”On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään
Kuin oisin osa suurta kaikkeutta.
Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään,
Vaan mieleni on täynnä kirkkautta. ”

Keskityn jälleen kuuntelemaan, entisen luokkakaverini laulua.
Kuulen äänessä enemmän syvyyttä ja pehmeyttä kuin ennen.
Mieli kysyy, onko elämä hänessä vaikuttanut jotenkin parantavasti.
Tunnen iloa hänen puolestaan.
On hienoa huomata ihmisten kypsymistä, kuulla se äänestä.
Tiedostan tarpeen jakaa pitkäaikaisten tuttujen kanssa elämänkokemuksia.

Keskityn suoraan kokemiseen.
Tunnen musiikin virran kehossa.
Olen yhtä musiikin kanssa.
Tunteiden virrassa.
Läsnäolossa.
Ajatukset etääntyvät kauas.
On vain kaunis sävel, kaunis ääni,
ihmisten keskittynyt läsnäolo.
Minun on hyvä olla tässä.
Kaikki on mennyt hyvin ja oikein tänäänkin.
Kaikki on nyt hyvin.
Levollisena ja kiitollisena Minä Olen. Tässä.
Opiskelen Hyvinvoinnin valmennusta tämän talven aikana. Tämä kirjoitus liittyy siihen, eli me harjoittelemme tietoista läsnäoloa, sitä kuinka elää elämää Tässä ja Nyt. Elämä tapahtuu nyt. Sen oivaltaminen tuo levollisuuden myös näin joulun alla.

Rauhallista alkavaa viikkoa teille!
-Sanna-

perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäisyydestä ja vapaudesta


Tänään, vietämme 96. Itsenäisyyspäivää.
Se saa minut pohtimaan vapautta.
Ruohonjuuritasolla.

Vapauden vuoksi meidän isovanhemmat taistelivat.
Vapauden puolesta haavoittuivat, osa antoi henkensä.
Vapauden perintöä me seuraavat sukupolvet saamme kantaa.
Meillä on oma osuutemme, 
oma vastuumme maamme vapauden säilymisestä.
Huolehtia maastamme tänä päivänä  mahdollisimman hyvin.
Rakentaa hyvinvoivaa yhteiskuntaa, omilla valinnoilla.
Kaikki isot valinnat lähtee ihmisestä.
Ihmisten muodostamista ryhmistä.
Siksi jokaisella on vastuu itsestä, omista valinnoista.
 Miten valitsen tässä hetkessä? 
Mitä sanon tällä hetkellä?
Toiminko arvojeni mukaisesti?
Toiminko niin, että kunnioitan itsenäisyyttä ja vapautta?



Millaista mallia annan lapsilleni?
Annanko heille vapauden valita?
(Sellaisissa asioissa mihin kypsyystason mukaan pystyy.)
Näytänkö heille kunnioituksestani maatamme kohtaan?
Luontoa kohtaan?

Vapaudella on aina kaveri mukana.
Vastuu.
Vapautta ei ole ilman vastuuta.

Minulla on vapaus valita.
Mitä teen.
Mitä ajattelen.
Minne menen.
Missä asun.
Mihin ryhmään kuulun.
Kenen kanssa olen.
...
 Kaikessa voin valita!
Samalla hetkellä kun valitsen, olen vastuussa valinnan seurauksista.
En ehkä tekohetkellä ymmärrä mitä siitä seuraa, 
mutta kokemuksista voi oppia.

Kuinka usein  sanotaankaan, että ihminen lyö päätään seinään.
Silloin kun tuntuu siltä, silloin valitsee saman toimintatavan kuin ennenkin 
ja se ei ole toiminut.
Jatkossa, voi valita toisin. Tehdä toisin.
Kokeilla jotain muuta, toimisiko se.

Sukupolvien ketjussa kulkee samat toimintamallit, 
käyttäytymismallit, elämäntapa, tunneilmasto,
asenteet, arvot...
Ne kulkee mukana niin kauan, ennen kuin tiedostaa niiden olemassaolon.
Tiedostamalla saa vapauden valita.
Toistanko historiaa vai valitsenko toisin?
Olenko itsenäinen?
Ja valitsenko sen, mikä itselle on parasta?
Valitsenko niin, että annan lapsilleni hyvän mallin elää?
Mitä arvoja on valintojen takana?
Kunnioitanko ja arvostanko erilaisuutta? 
Sitä, ettei kaikkien kuulu valita samaa?



Ihminen ei ole olosuhteidensa uhri, 
vaan aina voi itsenäisesti valita toisin.

Vapaus tuo ilon elämään.
Ilo, pulppuaa sydämestä, 
saa heittäytymään elämän virtaan.
Luottamaan.
Kiljumaan riemusta, nauramaan, hyppelehtimään.
Ihmettelemään. Hymyilemään.
Se näkyy ihmisestä päälle päin. Iloitseeko hän, elääkö vapaasti.
Sellaisen ihmisen seurassa on piristävää olla. 
Joskus hämmentävääkin, jos oma ilo on jäänyt jonkin alle piiloon. 
 Silloin kysyn, miksi minun on tällä hetkellä vaikea iloita?
Löydän vastauksen itsestäni. 
Kuulostelemalla ajatuksiani ja tunteitani.
Jälleen saan tilaisuuden valita toisin.
Vapaus antaa sydämelle tilan rakastaa.
Vapaus tulee rakkaudesta.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!
-Sanna-


torstai 28. marraskuuta 2013

Valo häikäisee sumun läpi



Kiltteyteen tulee aikanaan raja. 
Ei sitä voi pitkään jaksaa, ilman kärsimystä.
Kärsimys kertoo viestiä, hyvää viestiä. 
Jollekin asialle kuuluu sanoa EI.
Kiltteydestä pääsee opettelemalla sanan EI.
Se on tärkeä sana. Se on itsekunnioituksen sana. 
 Se on oman elämän ja tien sana.
Lopulta, rakkauden sana.

Kyllä. Sanoa EI ja heittäytyä vaikka maahan makaamaan.
Kuuntelemaan mitä sisältäni kuuluu.
En ole lamaantunut, En.
Olen aktiivisemmin läsnä kuin koskaan ennen.
Etsin piiloutumisen syitä.
En syyllisiä, Ei enää.
Kun löydän syyn, ymmärrän seurauksen. 
Jos näen seurauksen, voin saada mahdollisuuden löytää syyn.



Loydän jotain.
Moni asia tuntuu olevan vinksallaan.
Näen kuin sumun läpi katselisin.
Mikään ei ole niin kuin ennen.
Silti paljaat jalkani koskettaa auringon lämmittämää, jykevää kalliota.
Se on kestänyt tuhannet vuodet, kaikissa olosuhteissa, säissä.
Tunnen seisovani tukevalla alustalla. 
Nostan käteni eteeni ja Suojaudun.
Kaikelta, mikä uhkaa rikkoa tärkeintä ihmisessä.
Rakkautta.
Inhimillistä ihmistä kokonaisuutena.
Oivallan. Siksi viha.
Vihan voimalla suojelen. Rajaan. 
Piirrän minun ja ulkopuolen välille rajan. 
Tähän minä lopun. Tästä sinä alat.
En ole se, millaiseksi muut minut määrittelevät.
En halua enää samaistua toisten ajatuksiin, tunteisiin ja odotuksiin.
Siksi vihan tunne ja siksi EI.

Ei liikaa vaatimuksia, ei liikaa tekemistä, 
omien ja toisten odotusten täyttämistä.

Voisiko se riittää mitä olen?
Riittäisikö se mitä teen?
Riittääkö vähempi?


Sumun läpi näen valon. Se häikäisee.
Horisontti edelleen vinksallaan.
 Valoa kohti kuljen. Sinne tahdon.
Valo paljastaa Kasvoni.
Silmät ei tahdo kestää valon häikäisyä.
On vaikea nähdä. Tuntuu vaikealta kestää.
Häpeä. 
HÄPEÄ.
Pelkään häpeän tunnetta.
Se on saanut minut piiloutumaan.



Häpeä vaalii aina selän takana.
Se odottaa hetkeä. Sopivaa tilaisuutta.
Kun rakkaus väistyy hetkestä, häpeä valtaa heti paikan, tilan. 
Ihmisen.
Tasapainoilen näiden kahden välillä. 
Rakkauden ja 
häpeän, jota rakkaudettomuudeksikin kutsutaan.


Tarkastelen varjoani.
Sieltä löydän vastauksia. 
Uskallanko kohdata oman varjoni?
Oman tiedostamattoman osani?
Sen kaiken minkä olen itseltäni ja itsessäni kieltänyt?
Se liittyy vahvasti kysymykseen: Uskallanko tulla näkyväksi?

Siksi, katselen varjoani. 
Olen valinnut sen ystäväkseni.
Se kertoo minulle tarinoita.
Omasta elämästäni.


Saari jää taakse. 
Sen hetken Turvapaikka.
 Hiljaisuuden ja veden äänet.
Selkeytyikö sää vähän?
Näkyykö kirkkaammin?

Sumu ei enää peitä.
Näen selvemmin. 
Jatkan matkaa.

Kuljen niin, että olen valinnut häpeän ja pelon ystäväkseni.
Enää ei tarvitse taistella varjoa vastaan.
Itseä vastaan.

Pahin vihollinen olinkin minä itse, itselleni.

-Sanna-



maanantai 25. marraskuuta 2013

Uskaltaako tulla näkyväksi?


Kaktus, karun maan kukka.
Tiedättekö, milloin se kukkii parhaimmillaan?

Kun se on ensin kärsinyt, kuivunut, näivettynyt. 
Kun se on jäänyt yksin, 
selviytymään haastavissa olosuhteissa.
Sen kaiken jälkeen,
 kun se saa ravintoa, vettä.
Silloin se alkaa muodostamaan nuppujaan.
Jossain kukan ytimessä, on rakennusaineet siihen.
Kukkimiseen, loistoon.
Se hämmästyttää minua.




Tunnen itsekin olevani karun maan kukka.
Piilouduin vuosien ajan.
Elin karuissa olotiloissa sen takia.
Piilouduin kiltteyden taakse.
Olinhan jo pienenä koululaisena oppinut siihen, että kiltit tytöt pärjäävät.
Kiltti tyttö saa hyvää palautetta. 
Kiltit tytöt hyväksytään. 
Hymytyttö-patsas minua siitä muistuttaa.

Niin... Kysyykö kukaan kiltiltä tytöltä...
Miltä sinusta tuntuu?
Osaatko olla oma itsesi?
Tunnetko, että sinä voit elää vapaasti?
Tunnetko, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet?

Tänä päivänä tunnen surua kilttien tyttöjen puolesta. 
Varsinkin silloin, kun joku aikuinen kehuu jotain niin kiltiksi ja ahkeraksi. 
Tiedän tämän "hyvän" kääntöpuolen.
Miksikö suren?
Siksi, että kiltteys ei ole hyvä sille joka sellainen on.
Niin helppo kuin se lähellä oleville ihmisille olisikin.

Kiltti tyttö on kadottanut itsensä.
Hän ei uskalla tulla näkyväksi.
Hän kehittää itselleen "tuntosarvet", 
jotta voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla toisille ihmisille.
Unohtaen itsensä.
Laiminlyö itseään ja tarpeitaan.
Piilottaa tunteitaan.
Ei pysty rakentamaan itsensä näköistä elämää,
vaan punnitsee ja valitsee niin, että täyttää jonkun muun tarpeita.

Kiltteyden taakse kätkeytyy valtava maailma.
Valtava määrä piilotettuja tunteita. 
Tarpeita ja arvoja. Ihan omia.
Todellinen, aito ihminen on piilossa itseltäänkin.
Kuvittelee olevansa se, minkä roolin on valinnut,
piiloutuen kiltteyden kaavun taakse.

Se on surullista.
Koska uskon, että meidät jokaiset on  luotu ainutlaatuisiksi ihmisiksi.
Omanlaiseksi. 
Merkitystä täällä eläessä on juuri sillä, että pystyy elämään omana itsenään, 
omalla paikallaan, omassa tehtävässään.
Eikä niin, että muokkaa itsensä toisten mielen mukaiseksi, 
täyttäen toisten odotuksia ja tarpeita.
Itsensä kustannuksella.

Kiltti ihminen kerää sisäänsä vihaa.
Hän on vihainen itselleen siitä, että toistuvasti laiminlyö tarpeitaan.
Hän voi olla sisimmässään toisille vihainen, etteivät he näe häntä.
Syy tähän ei ole muissa, vaan itsessä. 
Omassa pelossaan olla aito ihminen.  
Kun hän alkaa uskaltautua tulla näkyväksi, viha tulee esille. 
Vihan avulla murretaan kiltteyden roolista ulos.
Vihan voimalla voi heittää kaavun pois ja katsoa..
Kuka minä olen?
Mitä minun sisälläni tapahtuu?

Vasta sitten on tilaa kasvaa omaksi itsekseen.
Kulkea omaa tietä.
Sanoa omat mielipiteensä.
Tehdä omat valintansa.
Näyttää tunteensa.
Pitää lujasti kiinni omista todellisista arvoista.
Kunnioittaa itseään kokonaisuudessaan.

Tämä kaikki ei tarkoita itsekkyyttä.
Ei, vaan itsensä rakastamista.
Vasta sen jälkeen voi rakastaa ja välittää muista.
Aidosti.
Välittää toisista ilman ehtoja.
Haluten olla läsnä tässä hetkessä, 
hyväksyen itsensä ja muut sellaisina kuin ollaan.

Kiltteys on itsekkyyttä. Pohjimmiltaan.
Silloin tekee hyvää toisille sillä odotuksella, että saisi toisilta samaa takaisin. 
Saisi toisilta jotain hyvää. Hyväksyntää.
Se on ehdollistettua rakkautta.
Kiltteys on myös sitä, ettei kunnioita itsensä luojaa. 
Ettei kasva sellaiseksi kuin on tarkoitettu.
Minulle tämän oivaltaminen toi syyllisyyden.
Itsekkyyttäni en ole arvostanut itseäni sellaisena kuin minut on luotu ja tarkoitettu.
Syyllisyyden kohtaaminen vapautti minut.

Enää en mene piiloon.
Ensin tulin näkyväksi sitä kautta, mitä teen.
Nyt olen heittänyt kiltteyden kaavun pois ja haluan olla näkyvänä sellaisena kuin olen.
Aion kukkia kaktuksen lailla. 

Toivottavasti sinäkin. 
Omana ainutlaatuisena ihmisenä. 
Arvokkaana,
 juuri sellaisena kuin olet. 

Mitä tapahtuu kun uskaltaa tulla näkyväksi?
Uskaltaa olla oma itsensä ihmisten seurassa...

Ehkä siitä kerron seuraavissa postauksissa.

Lämmöllä
-Sanna-

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Hyppy tuntemattomaan


Tulevaisuudesta ei koskaan voi olla varmaa.
Ei voi tietää mitä elämässä tulee vastaan.
Silti, jos vanha ei toimi, siitä on uskallettava luopua.
Kun ihmisen kärsimyksen tunne kasvaa riittävän suureksi, tulee raja vastaan.
Ei voi enää jatkaa samalla tavalla, samalla tiellä.
Siinä vaiheessa alkaa muutos.



Hyppy tuntemattomaan.
Jäljille, joita toiset eivät ole tallanneet ja viitoittaneet.
Kulkea sisäisen kartan ohjaamana.
Tie voi näyttää tyhjältä.
Karulta.
Pelottavaltakin.


Silti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata pelkonsa.
Ensin polvistua ja nöyrtyä.
Sen jälkeen nousta omille jaloilleen.
Levittää kätensä.
Nojata tuuleen ja tuntea, kuinka se kantaa.
Antaa omien siipien viedä.
Luottaa siihen, mitä sisäinen ääni sanoo. 
Muutos ravistelee, riepottelee, repii kaiken turhan pois.


Sain tuntea sen, että kannatti hypätä.
Löysin elämänilon.
Levollisuuden ja luottamuksen.
Vapauden.
Sitä kaikkea en tietäisi, enkä tuntisi, 
jos en olisi uskaltanut kohdata pelkojani, 
uskaltanut hypätä.
Yksin siitä ei tarvinnut selvitä.
Annoin itselleni luvan tarvitsevan toisia ihmisiä.


Emme ole itsemme kantamia.
Vaan suuremman sylissä.
Siellä, valon ja varjon vuorottelussa uskallan olla ja elää.
Valon lämmössä kohdata kaikki se, mikä minulle kuuluu.
Vastaanottaen, hyväksyen.
Luottaen.
Suuremman sylissä muovaudun omaksi itsekseni.
Omalle paikalleni.
Toinenkin, siinä vierellä.
Niin kuin on tarkoitettu.
 

Jokaisella meillä on paikka täällä maailmankaikkeudessa.
Jokaisella on tarkoitus.
Ihan jokaikisellä. 
Riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä tai siitä mitä täällä tekee.
Tai miten täällä elää tai uskoo.
Ihmisarvo kuuluu kaikille.
Merkityksetöntä ihmistä tämä maa ei kanna.
Siksi on tärkeää suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioittaen.
Tuomitsematta.
Ystävällisesti. 
Jopa niihin, jotka eivät itsestäni pidä. 
Tai tuomitsevat minut.
Ymmärtäen.
Rakkaudella.
Siinä mitataan meidän sydämemme tila.
Pystyykö siihen vai ei?


-Sanna-
 


torstai 21. marraskuuta 2013

Kuljen omaa tietäni


Elämän polku.
Meillä jokaisella on oma.
Sellainen, millaiseksi se on tarkoitettu.
Kaikki se mitä on ollut ennen, 
 valmistaa tähän hetkeen.
Ainoaan hetkeen, jossa elämä tapahtuu.
Tässä ja Nyt.
Kaikki kokemukset, tapahtumat ja ihmiset.
Tarkoituksenmukaisia.



Tällä matkalla,
on ollut ihmisiä, jotka pysyvät rinnalla.
Puoliso.
Lapset.
Ystäviä, kavereita, tuttuja, sukulaisia.



On ollut niitä, jotka kaatuvat elämän myrskyissä.
Ehkä nousevat jonkin ajan kuluttua.
Tai jäävät  paikoilleen.

On niitä, jotka nukkuvat, eivätkä pysty heräämään.
Elämään omaa elämäänsä.
Olemaan tyytyväisiä siihen mitä on.
Sellaiset valittavat toisten ihmisten elämästä,
syyttelevät,
huutelevat, kuinka elämää kuuluisi elää.

On ollut niitä, jotka eivät enää halua kulkea rinnalla.
Eivät halua kohdata.
Surun kautta luovun heistä.
Hyväksyn.
Jokaisella on oma tie.
Omat valinnat.


Toisinaan kompuroin omalla tielläni.
Juuriin.
Oman elämäni selviytymisen kuoppaan.
Tupsahdan pohjalle ja ihmettelen,
mitä täällä taas teen.
Pysähtyessä, tiedostan paikkani.
Hyväksyn sen.
Kuopan pohjalta löydän.
Avaimen.
 Siihen ainoaan elämään, jota minun kuuluu elää.
Itseni näköiseen, omien arvojeni mukaiseen elämään.

Muuta en voi.
Jos lähden elämään toisten odotusten mukaisesti,
siitä seuraa kärsimystä. 
Eikä vain itselleni, vaan myös kanssakulkijoille.
Kun tarpeeksi monta kertaa olen pudonnut itse kaivamaani kuoppaan, tajuan tämän.
Pudotessa, jokainen kerta, oppii jotain.
Kärsimyksellä on tarkoituksensa, 
hyväksyn sen.



Polun varrelle jäi vene, jonka purjeet eivät kantaneet.
Luotin siihen veneeseen, uskoin siihen aikansa.
Kärsin. Kerta toisensa jälkeen.
Kadotin. Oman elämäni.
Luottamuksen.

Hyppäsin pois veneestä, jota ei Elämän tuuli vienyt.
Näkymän oli peittänyt usva, 
enkä voinut nähdä mihin suuntaan kuului mennä.
Kuitenkin,
Usvan takaa kajasti Valo.
Toivo.
Astuin polulle, 
 joka vei itseni näköiseen ja kokoiseen elämääni.

Nyt tiedän Kuka olen.
Miksi olen tässä.
Minne olen matkalla.
Kiitollisena elän valintani mukaan.
Nyt voin luopua selviytymisestä ja taistelusta.
Voin hypätä tuulen mukaan, 
luottaen elämän kantavaan voimaan.
Rakkauteen.

-Sanna-

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kuulumisia


Pitkän tauon jälkeen tervehdys Toukokalliolta!!
Viimeisin päivitys oli kasvihuoneen edustasta ja porttisuunnitelmista, 
joten laitan nyt kuvan valmiista portista.



Mitä minulle itselleni kuuluu?
Blogimaailmaan ei riitä aikaa. 
Toisinaan se harmittaa...kunnes hyväksyn sen omaksi valinnaksi.

Olen opetellut elämään niin, ettei elämässä ole pakkoja ja kiireitä.
Siksi joitain asioita ja tekemisiä jää pois, osittain tai kokonaan. 
Ne ovat tietoisia valintoja sen mukaan, mikä on tällä hetkellä tärkeintä.

Olen töissä, opistossa Erityislinjalla avustajana. 
Aloitin elokuun lopussa.
Samoihin aikoihin aloitin Hyvinvoinnin valmentajan koulutuksen.
Siihen kuuluu lähiopetus viikonloppuja ja etäopiskelua.
Se on jotain sellaista mistä innostuin, se on todella oma juttu.
Saan koulutuksesta todella paljon elämääni ja haaveilen, 
että voisin hyödyntää koulutuksen oppeja tulevaisuuden työssäni.
Kun kotona on viisi kasvavaa lasta, 6-17-vuotiaita,
 joutuu jotain, mitä ennen on ollut elämässä, jättämään nyt pois.
Siksi blogi on jäänyt.
Kiitos teille, jotka kuitenkin  olette täällä vierailleet!

Kiire, 
sen olen halunnut pois elämästä.
Olen saanut tilalle sen, että pidän siitä mitä kulloinkin teen.
Keskityn siihen mitä teen.
Kiire poistui elämästä, 
kun on läsnä siinä hetkessä missä elän ja olen.
Läsnäolosta on tullut tärkeimpiä asioita, joita opettelen.
Elämää Tässä ja Nyt.

Mitä olen tietoisella valinnalla saanut elämääni?
Levollisuutta,
tyytyväisyyttä, 
iloa,
selkeyttä,
arvojen mukaista elämää,
aitoja ystäviä ja ihmissuhteita,
Kiitollisuutta.

Ne tulee ensimmäisenä mieleen. 
Mistä jouduin/joudun luopumaan?
Jatkuvasta tekemisestä,
liiasta tavarasta,
suorittamisesta,
levottomasta mielestä,
sekavasta tunnemaailmasta,
vähemmän tärkeistä asioista,
haastavista ihmissuhteista,
pätkätyöstä...

Niin, matka jatkuu,
kohti enemmän itseni näköistä elämää.
Tärkeintä ei ole enää se mitä teen, vaan se kuka olen.
Millainen olen muille.
Mitä valintoja teen.
Rakastanko vai pelkäänkö?

Elämä on muuttunut paljon.
Parempaan, levollisempaan elämään.
Siksi tällä matkalla haluan olla.
Tietoisempaan elämään, 
Hyväksyen sen hetken sellaisena kuin se on.

Tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Toivon Valoa pimeyden keskelle!
Lämpimästi ajatellen Sanna


maanantai 19. elokuuta 2013

Kasvihuoneen edusta uusiksi


Kasvihuoneen edustalla olevat puurakenteet olivat lahonneet.
Ongelmana siinä oli myös se, että talvella routa nosti kävelyliuskan puulavoja 
ja tämän vuoksi ovea ei pystynyt aukaisemaan ja sulkemaan.

Nyt olen sitten alkanut uusimaan, kun on vielä sopivasti aikaa, 
ennen kuin työt alkaa.

Purin vanhat puurakenteet pois. Kävelyliuskat pesin puhtaaksi ja tervasin. 
Niitä ei tarvitse uusia kokonaan, koska painekyllästetty puu on kestänyt hyvin.

Lapioin kaikki vanhat mullat pois. 
Laajensin vähän reunuspenkkejä, ihan sen takia,
 että ruohonleikkuu olisi sujuvampaa tuosta kohdasta.

Mulla on ollut aina tavoitteena tehdä puutarhasta mahdollisimman helppohoitoinen.
Helppohoitoisuutta haen nyt sillä, että laitan pohjalle suodatinkankaat ja hiekan. 
Ehkä täytän laatikotkin hiekalla, ainakin osittain.



Laatikoiden reunukset rakensin nyt paksummasta puusta 
ja tervasin pidentääkseen niiden kestävyyttä.

Tänään edusta näyttää tältä, karkeasti reunukset paikoilleen asennettuna.



Nyt on aika istahtaa kasvihuoneen sisälle miettimään, 
millaisen köynnöskaaren tuohon rakennan...

Tuon järeän puutuolin on mieheni tehnyt pihaltamme myrskyssä kaatuneesta puusta.
Pidän paljon tuolin muodosta.

Toivottavasti sade on lakannut, niin pääsen jatkamaan. :)
-Sanna-

tiistai 13. elokuuta 2013

Virkattu muistojen räsymatto


Kaappeja siivotessa löytyy kaikenlaista poistettavaa,
 kuten kuluneita lakanoita, pussilakanoita ja tyynyliinoja.

Revin ne matonkuteeksi ja virkkasin matoksi.
Muistojen matossa on meidän häälahjaksi saatuja pussilakanoita,
 pienten lasten lakanoita,
vuosien takaa tutuksi tulleita kuvioita. 
Virkatessa kätkin mattoon ne parhaimmat ajatukset, ihanimmat muistot.
 Raskaista muistoista halusin luopua.

Vanhan on hyvä saada uusi muoto.
Niin kuin elämässäkin.
Elämä muuttuu ja uudistuu.
Ihmiset sen mukana, elämänvirrassa kulkiessa.

Vanhasta luopuessa tekee tilaa uudelle.



Lapset kantavat minunkin elämää mukana, 
omissa muistoissaan ja kokemuksissaan.
Toivottavasti he ovat saaneet oikeanlaiset eväät elämäntielle.
Kukin juuri hänen elämään tarpeelliset.

Tänään lähti meillä nuorimmainen eskariin ja koti on hiljainen.
Ajatukset ovat tässä hetkessä. 
Siinä, kuinka viiden koululaisen matka jatkuu.
Saattelen lapsiani heidän elämän matkan alussa.
He ovat minulla hetken lainassa, kunnes rientävät omaan, itsenäiseen elämään.
Askel kerrallaan minun on äitinä luovutettava heidät elämän kannateltavaksi.
Lukukauden alkaessa huomaan pysähtyväni ajattelemaan 
kuinka nopeasti vuodet vierii ja lapset kasvaa.

Suojeltua koulutietä kaikille lapsille ja nuorille!
-Sanna-




maanantai 12. elokuuta 2013

Kukkien kauneus


Kukat tuovat minulle kesän.
Se alkaa krookusten kukinnasta ja päättyy siihen,
 kun halla vie zinnioiden ja muiden syyskukkijoiden kukat.
Kun ajattelee kesäajan niin pitkäksi kuin kukat kukkivat, saa nauttia siitä pidempään. ;)


Rakastan vaaleanpunaisia ruusuja. 
Taustalla maapeitekukan hopean hohtoinen sävy saa ruusut vielä korostumaan.


Kukkien kauneus saa mielen lepäämään.
Värien vaikutuksen tuntee ajatuksen ja aistien kautta.
Haluan ajatuksillani luoda elämääni lisää kauneutta ja kukat auttavat minua siinä.

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille.
Ja mielen vapaus..."


Viime talvena hävisi minulta osa ruusuista.
Tämä valkoinen kaunokainen onneksi säilyi.
Se jaksaa kukkia pitkälle syksyyn.
Tuoden valoa pimeisiin iltoihin, toivoa seuraavaan aamuun.

Jokainen aamu herätessäni ajattelen:
Herään hyvään maailmankaikkeuteen ja hyvään päivään.

Ajatus auttaa minua uskomaan hyvään ja kauniiseen.
Saa näkemään elämässäni olevan hyvän.

Se mihin kiinnittää huomion, se kasvaa.

Valoisin mielin palaan arkirutiineihin tämän viikon alussa, 
lapset aloittavat koulun.
Toivottavasti minä pääsen aloittamaan työn. :)

-Sanna-

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Maukasta puutarhan satoa


Jättiläiskurpitsan kukka paistattelee auringossa...



ja avomaakurkun kukat samoin, ikkunalasien alla.


Lämmin alkukesä on ollut hyvä tomaatille ja kurkulle.
 Satoa olemme saaneet syödä jo kuukauden ajan.


 Kirsikkatomaatti on erityisen maukasta.
Niitä tulee naposteltua vähän väliä puutarhassa puuhastellessa.




Erikoisen mallinen paprika.
 Mikähän lie syynä muotoon?
 Kaikki muut on ihan normaalin mallisia.


Luomukasviksia monenlaisia on ruoassamme  joka päivä.
Omasta kasvihuoneesta tai kasvimaalta poimitut herkut saa arvostamaan vielä enemmän luomuruokaa.
On maku vaan niin erilainen.  Täyteläisempi.
Luomutilalta kävin keräämässä mansikatkin, kun itsellä ei ainakaan vielä ole niitä.
Kieli meinas mennä mukana mansikoita maistellessa. :)



Vadelmapenkit omalla pihalla on tuottanut todella hyvin tänä vuonna.
Muutama vuosi sitten perustettu penkki on aurinkoisella paikalla.


Pakasteeseen on säilötty koko perheen voimin viinimarjoja, mehuja, mansikoita, mustikoita ja vadelmia.
Mies muistutti mua, että jättäisin tilaa myös hirvenlihalle, jota saadaan syksyllä.
Mä kyllä arvelen, että me ehditään ennen sitä tyhjentää pakastinta aika paljon...

Hedelmät onkin nyt saanut pysyä kaupassa,
 koska marjoista saa tuoreeltaan hyviä ravinteita, joita ihminen tarvitsee.
Lapset ovat onneksi oppineet syömään monipuolisesti erilaisia marjoja ja kasviksia.
Ja opettelevat itse tekemään kiisseleitä ja salaatteja. :)

Puutarhassa olen tehnyt sellaista siistimistyötä.
Pensaiden juurille katetta, kukkapenkeistä rikkaruohoja pois, kivetyksiä vähän uusiksi.
Uusiakin projekteja suunnitelmissa.
Aika näyttää toteutuuko ne.

Nautitaan nyt vielä makoisista tuoreista mausta.
Syksyn tuulahdus tuntuu jo.

Onnittelut vielä kaikille kaimoilleni, nimipäivän johdosta!

Terveisin Sanna

lauantai 3. elokuuta 2013

Veden äärellä kuuntelen hiljaisuutta


Meren läheisyydessä mieli lepää ja rauhoittuu.
Sen äärellä tunnen itseni pieneksi,
 itseni kokoiseksi ihmiseksi.

Meri kertoo minulle voimasta, 
levollisuudesta, liikkeestä,
muuttumisesta, pysyvyydestä.
Elämästä.


Kuuntelen hiljaisuutta.
Kun hiljentyy, alkaa kuulla.
Tärkeitä asioita.
Aalloin lailla tulee mieleen asioita, jotka on tarkoitettu minulle kohdattavaksi.


Tarkastelen suuntaa jonne olen menossa.
Valo piirtää verkkoaan kaiken kattavaksi.
Näen hyvin pohjan, sen kuviot.
Mitä selkeämpi ilma, sitä selvemmin näen.

Valon muodostamat verkot tanssivat pohjan pinnalla.
Näen jotain sellaista, mitä en ole koskaan nähnyt.
En, vaikka aina se  on ollut siinä.
En vain ole nähnyt.
Halunnut, uskaltanut, pystynyt näkemään.


Värisevät aallot kadottaa pohjan. Selkeyden.
Olisiko näin myös omien ajatusten kanssa?


Askeleet piirtyvät hiekkaan.
Näen ne hetken ajan selkeästi.
Aallot käyvät yli ja jäljet katoavat hiljalleen.

Olenko ollut askeltaessa läsnä itselleni?
Olenko nähnyt sen mitä minun kuuluu nähdä?
Elänkö elämääni tässä ja nyt?


Pystynkö seilaamaan aaltojen päällä iloiten?
Valon ja rakkauden kantamana?
Kuin lapset,
 luottavaisesti tässä hetkessä.





Valo ja rakkaus tuo esille varjon.
Minun varjoni.
Väistämätöntä on kohdata ja nähdä varjo, 
jos haluaa elää rakkaudessa.

Nyt tiedän mikä tuo varjo on.
Tiedän, miksi sitä on vaikea nähdä.
Tiedän, miksi on vaikeaa elää rakkauden kantamana,
 luottavaisena, levollisesti tässä hetkessä.



Uskaltautuessaan näkemään ja kohtaamaan oman varjonsa 
saa elää kevyesti,
 kuin höyhenen lailla kelluen. 

Elämä kantaa,
Elämä kuljettaa,
juuri oikeaan suuntaan,
oikeiden ihmisten luokse,
oikeiden tapahtumien kokijaksi.

Sattumaa ei ole. 
Ei, vaan selkeä tarkoitus.


Siihen voi luottaa.
Jokainen meistä.


Kaikella on tarkoituksensa.
Sen toistamiseen olen nähnyt ja kokenut.

Luottaen, elän tässä hetkessä.
Muistaen suunnan, elämäni tarkoituksen.
Näen sen horisontissa,
 kaukana, 
silti tiedossa.

Silloin mikään ei ole liian raskasta, 
eikä mikään kokemus ole elämässä turhaa.

Lämpimin ajatuksin 
Sanna