torstai 28. marraskuuta 2013

Valo häikäisee sumun läpi



Kiltteyteen tulee aikanaan raja. 
Ei sitä voi pitkään jaksaa, ilman kärsimystä.
Kärsimys kertoo viestiä, hyvää viestiä. 
Jollekin asialle kuuluu sanoa EI.
Kiltteydestä pääsee opettelemalla sanan EI.
Se on tärkeä sana. Se on itsekunnioituksen sana. 
 Se on oman elämän ja tien sana.
Lopulta, rakkauden sana.

Kyllä. Sanoa EI ja heittäytyä vaikka maahan makaamaan.
Kuuntelemaan mitä sisältäni kuuluu.
En ole lamaantunut, En.
Olen aktiivisemmin läsnä kuin koskaan ennen.
Etsin piiloutumisen syitä.
En syyllisiä, Ei enää.
Kun löydän syyn, ymmärrän seurauksen. 
Jos näen seurauksen, voin saada mahdollisuuden löytää syyn.



Loydän jotain.
Moni asia tuntuu olevan vinksallaan.
Näen kuin sumun läpi katselisin.
Mikään ei ole niin kuin ennen.
Silti paljaat jalkani koskettaa auringon lämmittämää, jykevää kalliota.
Se on kestänyt tuhannet vuodet, kaikissa olosuhteissa, säissä.
Tunnen seisovani tukevalla alustalla. 
Nostan käteni eteeni ja Suojaudun.
Kaikelta, mikä uhkaa rikkoa tärkeintä ihmisessä.
Rakkautta.
Inhimillistä ihmistä kokonaisuutena.
Oivallan. Siksi viha.
Vihan voimalla suojelen. Rajaan. 
Piirrän minun ja ulkopuolen välille rajan. 
Tähän minä lopun. Tästä sinä alat.
En ole se, millaiseksi muut minut määrittelevät.
En halua enää samaistua toisten ajatuksiin, tunteisiin ja odotuksiin.
Siksi vihan tunne ja siksi EI.

Ei liikaa vaatimuksia, ei liikaa tekemistä, 
omien ja toisten odotusten täyttämistä.

Voisiko se riittää mitä olen?
Riittäisikö se mitä teen?
Riittääkö vähempi?


Sumun läpi näen valon. Se häikäisee.
Horisontti edelleen vinksallaan.
 Valoa kohti kuljen. Sinne tahdon.
Valo paljastaa Kasvoni.
Silmät ei tahdo kestää valon häikäisyä.
On vaikea nähdä. Tuntuu vaikealta kestää.
Häpeä. 
HÄPEÄ.
Pelkään häpeän tunnetta.
Se on saanut minut piiloutumaan.



Häpeä vaalii aina selän takana.
Se odottaa hetkeä. Sopivaa tilaisuutta.
Kun rakkaus väistyy hetkestä, häpeä valtaa heti paikan, tilan. 
Ihmisen.
Tasapainoilen näiden kahden välillä. 
Rakkauden ja 
häpeän, jota rakkaudettomuudeksikin kutsutaan.


Tarkastelen varjoani.
Sieltä löydän vastauksia. 
Uskallanko kohdata oman varjoni?
Oman tiedostamattoman osani?
Sen kaiken minkä olen itseltäni ja itsessäni kieltänyt?
Se liittyy vahvasti kysymykseen: Uskallanko tulla näkyväksi?

Siksi, katselen varjoani. 
Olen valinnut sen ystäväkseni.
Se kertoo minulle tarinoita.
Omasta elämästäni.


Saari jää taakse. 
Sen hetken Turvapaikka.
 Hiljaisuuden ja veden äänet.
Selkeytyikö sää vähän?
Näkyykö kirkkaammin?

Sumu ei enää peitä.
Näen selvemmin. 
Jatkan matkaa.

Kuljen niin, että olen valinnut häpeän ja pelon ystäväkseni.
Enää ei tarvitse taistella varjoa vastaan.
Itseä vastaan.

Pahin vihollinen olinkin minä itse, itselleni.

-Sanna-



4 kommenttia:

suvi kirjoitti...

varmaan jokainen elämässään käy läpi nuita ajatuksia <3 tsemppiä,yli pääsee kun jaksaa vain luottaa :)

sanna kirjoitti...

Kiitos! Se tässä matkassa on hyvää, että ei enää tarvitse yrittää luottaa omiin voimiin vaan voi täysin luottaa siihen että minua kannetaan. Vaikka en luottaisi ihmisiin, niin luotan siihen että elämä kantaa ja vie juuri sinne minne pitääkin. Hyväksymällä kaiken sen mitä tulee vastaan, välttyy monelta turhalta kärsimykseltä. Siksi elän tänä päivänä aika levollisena ja luottavaisena. :)

Näppi kirjoitti...

Oon joutunut pitämään taukoa näistä ajatuksista mitä oot tänne kirjottanut, ne saivat "heiluntaa" aikaan paljon. Ymmärsin taas kuitenkin asioita lisää, olen oikeaan menossa, jatkan matkaa. Ja kyllä se pahin vihollinen itselleni taidan olla minäkin. Nämä kirjoituset käy kyllä niin kohti, kuin olisin itse kirjoittanut nämä.

Mia -Willa Oliviasta kirjoitti...

Syvä huokaus...
Kuinka joku osaakin kirjoittaa noin ♥