Kaktus, karun maan kukka.
Tiedättekö, milloin se kukkii parhaimmillaan?
Kun se on ensin kärsinyt, kuivunut, näivettynyt.
Kun se on jäänyt yksin,
selviytymään haastavissa olosuhteissa.
Sen kaiken jälkeen,
kun se saa ravintoa, vettä.
Silloin se alkaa muodostamaan nuppujaan.
Jossain kukan ytimessä, on rakennusaineet siihen.
Kukkimiseen, loistoon.
Se hämmästyttää minua.
Tunnen itsekin olevani karun maan kukka.
Piilouduin vuosien ajan.
Elin karuissa olotiloissa sen takia.
Piilouduin kiltteyden taakse.
Olinhan jo pienenä koululaisena oppinut siihen, että kiltit tytöt pärjäävät.
Kiltti tyttö saa hyvää palautetta.
Kiltit tytöt hyväksytään.
Hymytyttö-patsas minua siitä muistuttaa.
Niin... Kysyykö kukaan kiltiltä tytöltä...
Miltä sinusta tuntuu?
Osaatko olla oma itsesi?
Tunnetko, että sinä voit elää vapaasti?
Tunnetko, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet?
Tänä päivänä tunnen surua kilttien tyttöjen puolesta.
Varsinkin silloin, kun joku aikuinen kehuu jotain niin kiltiksi ja ahkeraksi.
Tiedän tämän "hyvän" kääntöpuolen.
Miksikö suren?
Siksi, että kiltteys ei ole hyvä sille joka sellainen on.
Niin helppo kuin se lähellä oleville ihmisille olisikin.
Kiltti tyttö on kadottanut itsensä.
Hän ei uskalla tulla näkyväksi.
Hän kehittää itselleen "tuntosarvet",
jotta voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla toisille ihmisille.
Unohtaen itsensä.
Laiminlyö itseään ja tarpeitaan.
Piilottaa tunteitaan.
Ei pysty rakentamaan itsensä näköistä elämää,
vaan punnitsee ja valitsee niin, että täyttää jonkun muun tarpeita.
Kiltteyden taakse kätkeytyy valtava maailma.
Valtava määrä piilotettuja tunteita.
Tarpeita ja arvoja. Ihan omia.
Todellinen, aito ihminen on piilossa itseltäänkin.
Kuvittelee olevansa se, minkä roolin on valinnut,
piiloutuen kiltteyden kaavun taakse.
Se on surullista.
Koska uskon, että meidät jokaiset on luotu ainutlaatuisiksi ihmisiksi.
Omanlaiseksi.
Merkitystä täällä eläessä on juuri sillä, että pystyy elämään omana itsenään,
omalla paikallaan, omassa tehtävässään.
Eikä niin, että muokkaa itsensä toisten mielen mukaiseksi,
täyttäen toisten odotuksia ja tarpeita.
Itsensä kustannuksella.
Kiltti ihminen kerää sisäänsä vihaa.
Hän on vihainen itselleen siitä, että toistuvasti laiminlyö tarpeitaan.
Hän voi olla sisimmässään toisille vihainen, etteivät he näe häntä.
Syy tähän ei ole muissa, vaan itsessä.
Omassa pelossaan olla aito ihminen.
Kun hän alkaa uskaltautua tulla näkyväksi, viha tulee esille.
Vihan avulla murretaan kiltteyden roolista ulos.
Vihan voimalla voi heittää kaavun pois ja katsoa..
Kuka minä olen?
Mitä minun sisälläni tapahtuu?
Vasta sitten on tilaa kasvaa omaksi itsekseen.
Kulkea omaa tietä.
Sanoa omat mielipiteensä.
Tehdä omat valintansa.
Näyttää tunteensa.
Pitää lujasti kiinni omista todellisista arvoista.
Kunnioittaa itseään kokonaisuudessaan.
Tämä kaikki ei tarkoita itsekkyyttä.
Ei, vaan itsensä rakastamista.
Vasta sen jälkeen voi rakastaa ja välittää muista.
Aidosti.
Välittää toisista ilman ehtoja.
Haluten olla läsnä tässä hetkessä,
hyväksyen itsensä ja muut sellaisina kuin ollaan.
Kiltteys on itsekkyyttä. Pohjimmiltaan.
Silloin tekee hyvää toisille sillä odotuksella, että saisi toisilta samaa takaisin.
Saisi toisilta jotain hyvää. Hyväksyntää.
Se on ehdollistettua rakkautta.
Kiltteys on myös sitä, ettei kunnioita itsensä luojaa.
Ettei kasva sellaiseksi kuin on tarkoitettu.
Minulle tämän oivaltaminen toi syyllisyyden.
Itsekkyyttäni en ole arvostanut itseäni sellaisena kuin minut on luotu ja tarkoitettu.
Syyllisyyden kohtaaminen vapautti minut.
Enää en mene piiloon.
Ensin tulin näkyväksi sitä kautta, mitä teen.
Nyt olen heittänyt kiltteyden kaavun pois ja haluan olla näkyvänä sellaisena kuin olen.
Aion kukkia kaktuksen lailla.
Toivottavasti sinäkin.
Omana ainutlaatuisena ihmisenä.
Arvokkaana,
juuri sellaisena kuin olet.
Mitä tapahtuu kun uskaltaa tulla näkyväksi?
Uskaltaa olla oma itsensä ihmisten seurassa...
Ehkä siitä kerron seuraavissa postauksissa.
Lämmöllä
-Sanna-
