Valo häikäisee sumun läpi

Kiltteyteen tulee aikanaan raja. 

Ei sitä voi pitkään jaksaa, ilman kärsimystä.

Kärsimys kertoo viestiä, hyvää viestiä. 

Jollekin asialle kuuluu sanoa EI.

Kiltteydestä pääsee opettelemalla sanan EI.

Se on tärkeä sana. Se on itsekunnioituksen sana. 

 Se on oman elämän ja tien sana.

Lopulta, rakkauden sana.

Kyllä. Sanoa EI ja heittäytyä vaikka maahan makaamaan.

Kuuntelemaan mitä sisältäni kuuluu.

En ole lamaantunut, En.

Olen aktiivisemmin läsnä kuin koskaan ennen.

Etsin piiloutumisen syitä.

En syyllisiä, Ei enää.

Kun löydän syyn, ymmärrän seurauksen. 

Jos näen seurauksen, voin saada mahdollisuuden löytää syyn.

Loydän jotain.

Moni asia tuntuu olevan vinksallaan.

Näen kuin sumun läpi katselisin.

Mikään ei ole niin kuin ennen.

Silti paljaat jalkani koskettaa auringon lämmittämää, jykevää kalliota.

Se on kestänyt tuhannet vuodet, kaikissa olosuhteissa, säissä.

Tunnen seisovani tukevalla alustalla. 

Nostan käteni eteeni ja Suojaudun.

Kaikelta, mikä uhkaa rikkoa tärkeintä ihmisessä.

Rakkautta.

Inhimillistä ihmistä kokonaisuutena.

Oivallan. Siksi viha.

Vihan voimalla suojelen. Rajaan. 

Piirrän minun ja ulkopuolen välille rajan. 

Tähän minä lopun. Tästä sinä alat.

En ole se, millaiseksi muut minut määrittelevät.

En halua enää samaistua toisten ajatuksiin, tunteisiin ja odotuksiin.

Siksi vihan tunne ja siksi EI.

Ei liikaa vaatimuksia, ei liikaa tekemistä, 

omien ja toisten odotusten täyttämistä.

Voisiko se riittää mitä olen?

Riittäisikö se mitä teen?

Riittääkö vähempi?

Sumun läpi näen valon. Se häikäisee.

Horisontti edelleen vinksallaan.

 Valoa kohti kuljen. Sinne tahdon.

Valo paljastaa Kasvoni.

Silmät ei tahdo kestää valon häikäisyä.

On vaikea nähdä. Tuntuu vaikealta kestää.

Häpeä. 

HÄPEÄ.

Pelkään häpeän tunnetta.

Se on saanut minut piiloutumaan.

Häpeä vaalii aina selän takana.

Se odottaa hetkeä. Sopivaa tilaisuutta.

Kun rakkaus väistyy hetkestä, häpeä valtaa heti paikan, tilan. 

Ihmisen.

Tasapainoilen näiden kahden välillä. 

Rakkauden ja 

häpeän, jota rakkaudettomuudeksikin kutsutaan.

Tarkastelen varjoani.

Sieltä löydän vastauksia. 

Uskallanko kohdata oman varjoni?

Oman tiedostamattoman osani?

Sen kaiken minkä olen itseltäni ja itsessäni kieltänyt?

Se liittyy vahvasti kysymykseen: Uskallanko tulla näkyväksi?

Siksi, katselen varjoani. 

Olen valinnut sen ystäväkseni.

Se kertoo minulle tarinoita.

Omasta elämästäni.

Saari jää taakse. 

Sen hetken Turvapaikka.

 Hiljaisuuden ja veden äänet.

Selkeytyikö sää vähän?

Näkyykö kirkkaammin?

Sumu ei enää peitä.

Näen selvemmin. 

Jatkan matkaa.

Kuljen niin, että olen valinnut häpeän ja pelon ystäväkseni.

Enää ei tarvitse taistella varjoa vastaan.

Itseä vastaan.

Pahin vihollinen olinkin minä itse, itselleni.

-Sanna-

Uskaltaako tulla näkyväksi?

Kaktus, karun maan kukka.

Tiedättekö, milloin se kukkii parhaimmillaan?

Kun se on ensin kärsinyt, kuivunut, näivettynyt. 

Kun se on jäänyt yksin, 

selviytymään haastavissa olosuhteissa.

Sen kaiken jälkeen,

 kun se saa ravintoa, vettä.

Silloin se alkaa muodostamaan nuppujaan.

Jossain kukan ytimessä, on rakennusaineet siihen.

Kukkimiseen, loistoon.

Se hämmästyttää minua.

Tunnen itsekin olevani karun maan kukka.

Piilouduin vuosien ajan.

Elin karuissa olotiloissa sen takia.

Piilouduin kiltteyden taakse.

Olinhan jo pienenä koululaisena oppinut siihen, että kiltit tytöt pärjäävät.

Kiltti tyttö saa hyvää palautetta. 

Kiltit tytöt hyväksytään. 

Hymytyttö-patsas minua siitä muistuttaa.

Niin... Kysyykö kukaan kiltiltä tytöltä...

Miltä sinusta tuntuu?

Osaatko olla oma itsesi?

Tunnetko, että sinä voit elää vapaasti?

Tunnetko, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet?

Tänä päivänä tunnen surua kilttien tyttöjen puolesta. 

Varsinkin silloin, kun joku aikuinen kehuu jotain niin kiltiksi ja ahkeraksi. 

Tiedän tämän "hyvän" kääntöpuolen.

Miksikö suren?

Siksi, että kiltteys ei ole hyvä sille joka sellainen on.

Niin helppo kuin se lähellä oleville ihmisille olisikin.

Kiltti tyttö on kadottanut itsensä.

Hän ei uskalla tulla näkyväksi.

Hän kehittää itselleen "tuntosarvet", 

jotta voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla toisille ihmisille.

Unohtaen itsensä.

Laiminlyö itseään ja tarpeitaan.

Piilottaa tunteitaan.

Ei pysty rakentamaan itsensä näköistä elämää,

vaan punnitsee ja valitsee niin, että täyttää jonkun muun tarpeita.

Kiltteyden taakse kätkeytyy valtava maailma.

Valtava määrä piilotettuja tunteita. 

Tarpeita ja arvoja. Ihan omia.

Todellinen, aito ihminen on piilossa itseltäänkin.

Kuvittelee olevansa se, minkä roolin on valinnut,

piiloutuen kiltteyden kaavun taakse.

Se on surullista.

Koska uskon, että meidät jokaiset on  luotu ainutlaatuisiksi ihmisiksi.

Omanlaiseksi. 

Merkitystä täällä eläessä on juuri sillä, että pystyy elämään omana itsenään, 

omalla paikallaan, omassa tehtävässään.

Eikä niin, että muokkaa itsensä toisten mielen mukaiseksi, 

täyttäen toisten odotuksia ja tarpeita.

Itsensä kustannuksella.

Kiltti ihminen kerää sisäänsä vihaa.

Hän on vihainen itselleen siitä, että toistuvasti laiminlyö tarpeitaan.

Hän voi olla sisimmässään toisille vihainen, etteivät he näe häntä.

Syy tähän ei ole muissa, vaan itsessä. 

Omassa pelossaan olla aito ihminen.  

Kun hän alkaa uskaltautua tulla näkyväksi, viha tulee esille. 

Vihan avulla murretaan kiltteyden roolista ulos.

Vihan voimalla voi heittää kaavun pois ja katsoa..

Kuka minä olen?

Mitä minun sisälläni tapahtuu?

Vasta sitten on tilaa kasvaa omaksi itsekseen.

Kulkea omaa tietä.

Sanoa omat mielipiteensä.

Tehdä omat valintansa.

Näyttää tunteensa.

Pitää lujasti kiinni omista todellisista arvoista.

Kunnioittaa itseään kokonaisuudessaan.

Tämä kaikki ei tarkoita itsekkyyttä.

Ei, vaan itsensä rakastamista.

Vasta sen jälkeen voi rakastaa ja välittää muista.

Aidosti.

Välittää toisista ilman ehtoja.

Haluten olla läsnä tässä hetkessä, 

hyväksyen itsensä ja muut sellaisina kuin ollaan.

Kiltteys on itsekkyyttä. Pohjimmiltaan.

Silloin tekee hyvää toisille sillä odotuksella, että saisi toisilta samaa takaisin. 

Saisi toisilta jotain hyvää. Hyväksyntää.

Se on ehdollistettua rakkautta.

Kiltteys on myös sitä, ettei kunnioita itsensä luojaa. 

Ettei kasva sellaiseksi kuin on tarkoitettu.

Minulle tämän oivaltaminen toi syyllisyyden.

Itsekkyyttäni en ole arvostanut itseäni sellaisena kuin minut on luotu ja tarkoitettu.

Syyllisyyden kohtaaminen vapautti minut.

Enää en mene piiloon.

Ensin tulin näkyväksi sitä kautta, mitä teen.

Nyt olen heittänyt kiltteyden kaavun pois ja haluan olla näkyvänä sellaisena kuin olen.

Aion kukkia kaktuksen lailla. 

Toivottavasti sinäkin. 

Omana ainutlaatuisena ihmisenä. 

Arvokkaana,

 juuri sellaisena kuin olet. 

Mitä tapahtuu kun uskaltaa tulla näkyväksi?

Uskaltaa olla oma itsensä ihmisten seurassa...

Ehkä siitä kerron seuraavissa postauksissa.

Lämmöllä

-Sanna-

Hyppy tuntemattomaan

Tulevaisuudesta ei koskaan voi olla varmaa.

Ei voi tietää mitä elämässä tulee vastaan.

Silti, jos vanha ei toimi, siitä on uskallettava luopua.

Kun ihmisen kärsimyksen tunne kasvaa riittävän suureksi, tulee raja vastaan.

Ei voi enää jatkaa samalla tavalla, samalla tiellä.

Siinä vaiheessa alkaa muutos.

Hyppy tuntemattomaan.

Jäljille, joita toiset eivät ole tallanneet ja viitoittaneet.

Kulkea sisäisen kartan ohjaamana.

Tie voi näyttää tyhjältä.

Karulta.

Pelottavaltakin.

Silti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata pelkonsa.

Ensin polvistua ja nöyrtyä.

Sen jälkeen nousta omille jaloilleen.

Levittää kätensä.

Nojata tuuleen ja tuntea, kuinka se kantaa.

Antaa omien siipien viedä.

Luottaa siihen, mitä sisäinen ääni sanoo. 

Muutos ravistelee, riepottelee, repii kaiken turhan pois.

Sain tuntea sen, että kannatti hypätä.

Löysin elämänilon.

Levollisuuden ja luottamuksen.

Vapauden.

Sitä kaikkea en tietäisi, enkä tuntisi, 

jos en olisi uskaltanut kohdata pelkojani, 

uskaltanut hypätä.

Yksin siitä ei tarvinnut selvitä.

Annoin itselleni luvan tarvitsevan toisia ihmisiä.

Emme ole itsemme kantamia.

Vaan suuremman sylissä.

Siellä, valon ja varjon vuorottelussa uskallan olla ja elää.

Valon lämmössä kohdata kaikki se, mikä minulle kuuluu.

Vastaanottaen, hyväksyen.

Luottaen.

Suuremman sylissä muovaudun omaksi itsekseni.

Omalle paikalleni.

Toinenkin, siinä vierellä.

Niin kuin on tarkoitettu.

 

Jokaisella meillä on paikka täällä maailmankaikkeudessa.

Jokaisella on tarkoitus.

Ihan jokaikisellä. 

Riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä tai siitä mitä täällä tekee.

Tai miten täällä elää tai uskoo.

Ihmisarvo kuuluu kaikille.

Merkityksetöntä ihmistä tämä maa ei kanna.

Siksi on tärkeää suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioittaen.

Tuomitsematta.

Ystävällisesti. 

Jopa niihin, jotka eivät itsestäni pidä. 

Tai tuomitsevat minut.

Ymmärtäen.

Rakkaudella.

Siinä mitataan meidän sydämemme tila.

Pystyykö siihen vai ei?

-Sanna-

 

Kuljen omaa tietäni

Elämän polku.

Meillä jokaisella on oma.

Sellainen, millaiseksi se on tarkoitettu.

Kaikki se mitä on ollut ennen, 

 valmistaa tähän hetkeen.
Ainoaan hetkeen, jossa elämä tapahtuu.
Tässä ja Nyt.

Kaikki kokemukset, tapahtumat ja ihmiset.

Tarkoituksenmukaisia.

Tällä matkalla,

on ollut ihmisiä, jotka pysyvät rinnalla.

Puoliso.

Lapset.

Ystäviä, kavereita, tuttuja, sukulaisia.

On ollut niitä, jotka kaatuvat elämän myrskyissä.
Ehkä nousevat jonkin ajan kuluttua.

Tai jäävät  paikoilleen.

On niitä, jotka nukkuvat, eivätkä pysty heräämään.

Elämään omaa elämäänsä.
Olemaan tyytyväisiä siihen mitä on.

Sellaiset valittavat toisten ihmisten elämästä,

syyttelevät,

huutelevat, kuinka elämää kuuluisi elää.

On ollut niitä, jotka eivät enää halua kulkea rinnalla.

Eivät halua kohdata.

Surun kautta luovun heistä.

Hyväksyn.

Jokaisella on oma tie.

Omat valinnat.

Toisinaan kompuroin omalla tielläni.

Juuriin.

Oman elämäni selviytymisen kuoppaan.

Tupsahdan pohjalle ja ihmettelen,

mitä täällä taas teen.

Pysähtyessä, tiedostan paikkani.

Hyväksyn sen.

Kuopan pohjalta löydän.

Avaimen.

 Siihen ainoaan elämään, jota minun kuuluu elää.

Itseni näköiseen, omien arvojeni mukaiseen elämään.

Muuta en voi.

Jos lähden elämään toisten odotusten mukaisesti,

siitä seuraa kärsimystä. 

Eikä vain itselleni, vaan myös kanssakulkijoille.

Kun tarpeeksi monta kertaa olen pudonnut itse kaivamaani kuoppaan, tajuan tämän.

Pudotessa, jokainen kerta, oppii jotain.

Kärsimyksellä on tarkoituksensa, 

hyväksyn sen.

Polun varrelle jäi vene, jonka purjeet eivät kantaneet.

Luotin siihen veneeseen, uskoin siihen aikansa.

Kärsin. Kerta toisensa jälkeen.

Kadotin. Oman elämäni.
Luottamuksen.

Hyppäsin pois veneestä, jota ei Elämän tuuli vienyt.

Näkymän oli peittänyt usva, 

enkä voinut nähdä mihin suuntaan kuului mennä.

Kuitenkin,

Usvan takaa kajasti Valo.

Toivo.

Astuin polulle, 

 joka vei itseni näköiseen ja kokoiseen elämääni.

Nyt tiedän Kuka olen.

Miksi olen tässä.

Minne olen matkalla.

Kiitollisena elän valintani mukaan.

Nyt voin luopua selviytymisestä ja taistelusta.

Voin hypätä tuulen mukaan, 

luottaen elämän kantavaan voimaan.

Rakkauteen.

-Sanna-

Kuulumisia

Pitkän tauon jälkeen tervehdys Toukokalliolta!!

Viimeisin päivitys oli kasvihuoneen edustasta ja porttisuunnitelmista, 

joten laitan nyt kuvan valmiista portista.

Mitä minulle itselleni kuuluu?

Blogimaailmaan ei riitä aikaa. 

Toisinaan se harmittaa...kunnes hyväksyn sen omaksi valinnaksi.

Olen opetellut elämään niin, ettei elämässä ole pakkoja ja kiireitä.

Siksi joitain asioita ja tekemisiä jää pois, osittain tai kokonaan. 

Ne ovat tietoisia valintoja sen mukaan, mikä on tällä hetkellä tärkeintä.

Olen töissä, opistossa Erityislinjalla avustajana. 

Aloitin elokuun lopussa.

Samoihin aikoihin aloitin Hyvinvoinnin valmentajan koulutuksen.

Siihen kuuluu lähiopetus viikonloppuja ja etäopiskelua.

Se on jotain sellaista mistä innostuin, se on todella oma juttu.

Saan koulutuksesta todella paljon elämääni ja haaveilen, 

että voisin hyödyntää koulutuksen oppeja tulevaisuuden työssäni.

Kun kotona on viisi kasvavaa lasta, 6-17-vuotiaita,

 joutuu jotain, mitä ennen on ollut elämässä, jättämään nyt pois.

Siksi blogi on jäänyt.

Kiitos teille, jotka kuitenkin  olette täällä vierailleet!

Kiire, 

sen olen halunnut pois elämästä.

Olen saanut tilalle sen, että pidän siitä mitä kulloinkin teen.

Keskityn siihen mitä teen.

Kiire poistui elämästä, 

kun on läsnä siinä hetkessä missä elän ja olen.

Läsnäolosta on tullut tärkeimpiä asioita, joita opettelen.

Elämää Tässä ja Nyt.

Mitä olen tietoisella valinnalla saanut elämääni?

Levollisuutta,

tyytyväisyyttä, 

iloa,

selkeyttä,

arvojen mukaista elämää,

aitoja ystäviä ja ihmissuhteita,

Kiitollisuutta.

Ne tulee ensimmäisenä mieleen. 

Mistä jouduin/joudun luopumaan?

Jatkuvasta tekemisestä,

liiasta tavarasta,

suorittamisesta,
levottomasta mielestä,
sekavasta tunnemaailmasta,

vähemmän tärkeistä asioista,

haastavista ihmissuhteista,

pätkätyöstä...

Niin, matka jatkuu,

kohti enemmän itseni näköistä elämää.

Tärkeintä ei ole enää se mitä teen, vaan se kuka olen.

Millainen olen muille.

Mitä valintoja teen.

Rakastanko vai pelkäänkö?

Elämä on muuttunut paljon.

Parempaan, levollisempaan elämään.

Siksi tällä matkalla haluan olla.

Tietoisempaan elämään, 

Hyväksyen sen hetken sellaisena kuin se on.

Tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Toivon Valoa pimeyden keskelle!

Lämpimästi ajatellen Sanna