Norjan matkailua: Saltstraumen

 Teimme perheen ja kahden muun läheisen kanssa lomamatkan perinteisesti Norjaan. 

Junkerdalin kanjoni on aina yhtä jännittävä paikka mennä 

kapean tien ja vastaan tulevan liikenteen vuoksi.
Innostus ja jännitys vuoristomaisemista tuntui matkaseurueessa.

 Nuorisolla oli omat kivat juttunsa Norjassa, välillä temppuiltiin, 

välillä oli omat bileet asuntovaunussa. Musiikki ja laulu soi kaikuen kallion seinämästä. 

Useana iltana lähes koko porukka pelasi krokettia upean luonnon keskellä. 

Tekemistä ja ihmeteltävää riitti kaikilla.
Kahdeksan hengen seurue tarvitsi majapaikaksi kaksi telttaa ja yhden asuntovaunun.
Nuoriso majoittui asuntovaunussa ja aikuiset teltoissa.

 Minä  otin itselle omaa aikaa ja menin rantakiville 

istuskelemaan ja olemaan luonnon tyyneydessä.

 Rauha, levollisuus, kauneus ja selkeys on läsnä. 
Tässä paikassa on hyvä olla.

Minulta ei puutu mitään.
Kaikki on hyvin ja juuri niin kuin kuuluu olla.

Saltsraumenissa on maailman suurimmat pyörrevirrat. 

Ihmettelimme korkealta sillalta niitä ja luonnon kauneutta.
Auringon paiste lämmitti ja luonto näytti parhaimman puolensa auringon valossa.
Lokit lenteli alapuolellamme. Tuuli viilenti sopivasti.
Etäisyys ja maiseman näkemisen laajuus selkeytti olemista.

Voimme nähdä asioita niin monesta näkökulmasta, monella tapaa.

Korkealta näkee kokonaisuuksia ja laajasti.

Ruohonjuuritasolta näkee sen mikä on ihan tässä ja nyt, edessä.

Varjon suojasta voi nähdä kirkkaasti ja selkeästi.

Varjo tuo rajat ja raamit. Yksityiskohdat selkiintyvät.

Kuka katsoo ja miten, se ratkaisee.

Eikä itseasiassa kukaan ole sen oikeammassa kuin toinen. 

On vain oma näkökulma ja tapa katsoa maailmaa.

Olemmehan kaikki saman luonnon keskellä ja samassa maailmassa. 

Jossa jokaisella on oma paikkansa. Oma tehtävänsä.

Miksi on niin paljon valtataistelua ja kilpailua?

Kaikille riittää, kunhan vain annamme itselle
ja toisille tilaa olla juuri se joka on.
Se, jolla on kyky tarkkailla ja olla tässä hetkessä läsnä.
Se, joka todellisuudessa on.

Puhtaat virtaavat vedet saivat haltioitumaan luonnon ihmeellisyydestä.

Virkistävää ja puhdistavaa oli tuonne pulahtaa. 

Aikuisistakin tuli uteliaita tutkijoita ja innostuivat virtaavasta vedestä.

Otin aina sopivan tilaisuuden tullen hetken itselleni.

Istahdin kivelle kuulostellen tuntemuksia ja ajatuksiani.

 Antaa virran viedä pois kaikki se, mitä en enää tarvitse.
Antaa virran puhdistaa ja virkistää.

Meillä on kyky päästää irti vanhasta ja tehdä tilaa uudelle.
Saamme mahdollisuuden kasvaa,
uudistua ja tulla enemmän omaksi itseksemme.

Säilyköön tämä valppaus ja selkeys, jonka luonnon läheisyydessä tavoitin.
Läsnäololla elämä saa virrata minussa vapaasti ja puhtaasti, juuri sellaisena kuin se on.

Luonto tekee ihmiselle hyvää. 

Se on paras paikka olla ja löytää kaikki se hyvä ja tärkeä, mitä elämässä on.

Mitä enemmän olen luonnossa, sitä paremmaksi tunnen oloni. 

Ihmeellinen on luonnon vaikutus.

Salstraumenin läheisyydessä majailimme kolmen päivän ajan.
Kalastus oli hyvin palkitsevaa pyörrevirtojen läheisyydessä
ja saimmekin nauttia seitistä tehdystä ruoasta heti alkulomasta.
Luonto oli läsnä myös ruokien muodossa.
Matkatarina jatkuu seuraavassa postauksessa.

Valoisin terveisin Sanna

Ihminen on osa luontoa

Kuljen paljon luonnossa. Joka päivä jollain tavalla.

Oleskelen siellä, Liikun siellä. Valokuvaan. Yksin tai siskojen kanssa.

Tunnen olevani osa luontoa. 

Tahdon vahvistaa yhteyttä luontoon olemalla siellä mahdollisimman paljon.

Kun olen luonnossa, se palauttaa minut sellaiseen olotilaan jossa on hyvä olla. 

Helppo ja kevyt olla.

Se palauttaa luonnolliselle "taajuudelle". Siihen olemiseen, mitä todella olen, syvällä ytimessäni.

Arkitoimet, elämän tapahtumat, tunteet,ajatukset ja mieli saavat kehomielen reagoimaan ja suorittamaan kaikenlaista. Sitä kaikkea elämäksikin kutsutaan.

Ihminen on tarkoitettu toimimaan niin, että tekeminen ja oleminen ovat tasapainossa. 

Tuntuu äärimmäisen hyvältä olla vaan luonnossa, ilman mitään tavoitteita, suorituksia, vaatimuksia, aikataluluja, joita arkinen toiminta on täynnä.

Luonnossa löydän tasapainon.

Rauhan. Levollisuuden. 

Siellä ollessa ei tarvitse sanoja, määritelmiä, luokituksia, arvottamista, vertailua.

Siellä jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

Siellä on hyväksytty omana itsenään.

Siellä voin keinua aaltojen kanssa.

Tanssia puiden kanssa.
Laulaa ja iloita lintujen kanssa.

Makustella samoja kasveja ja marjoja eläinten kanssa.

Siellä voin antaa auringon lämmittää kehoani.

Valon valaista sieluani.

Tuulen heiluttaa hiuksiani 

ja sateen huuhdella kyyneleeni.

Saan vaan olla. Hengittää raitista, puhdasta ilmaa.

Eikä mitään muuta tarvita. 

Se riittää mitä on.

Hyväksyn elämän sellaisena kuin se juuri nyt on.

"Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat 

ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää."

Eino Leinon runoista tämä kuvaa hyvin rauhan kokemusta, 

joka minulla syntyy luonnon keskellä.

Ihania päiviä teille kaikille.

Nautitaan kesästä, lämmöstä ja kauniista luonnosta!

p.s. Kuvat ovat siskoni Minna Hintsalan ottamia.
Käy kurkkaamassa instagramissa hänen upeita luontokuvia
https://www.instagram.com/minnah74/

Unelmasta totta

Olen elänyt elämää läsnäollen, tässä hetkessä.
Kuunnellut mihin suuntaan nyt kuuluu mennä.
Mitä nyt tehdä, mitä asioita kohdata.
Pieninä viesteinä, tunteina, ajatuksina saanut tietoa.

Olen etsinyt. Kutsunut luokseni.
Aavistellut, että jokin tehtävä on minua varten.
Jokin paikka on tarkoitettu minulle.
En vain ole tiennyt mikä se on. Tai missä se on.
Silti olen ollut varma, että se tulee vastaan. Oikealla hetkellä.
Oikeiden ihmisten ja tilanteiden kautta.

Olen unelmoinut ja haaveillut. Työstä, joka on itseni näköistä.
Arvojeni mukaista ja ihmisyyttä kunnioittavaa.

Työstä, jossa saan käyttää luovuuttani, tunnetietoutta, kehotietoisuutta,

opettajan/kouluttajan kokemusta.

Kaikkea sitä kokemusta ja elämän antamaa oppia,

jota olen raskaidenkin kokemusten kautta ottanut vastaan.

Olen katsellut pilvien välistä tulevaa valoa.

Luottanut. Elämän kantavaan voimaan.

Minua on valmistettu, tiedän sen nyt.

Kaikki se mitä olen kohdannut, on valmistanut tähän hetkeen.

Tehtävään, joka alkaa pian.

Se jännittää, kutkuttaa vatsanpohjassa, innostaa ja inspiroi.

Se tuo vastuuta, suuremmasta kokonaisuudestakin.

Silti tiedän ja luotan. Kaikki se mitä nyt olen, se riittää.

Ei tarvitse olla yhtään enempää, vähempää,
toisenlaisempaa, erityisempää tai viisaampaa.

Nyt on hyvä näin.

Voin levollisesti lähteä matkalle, joka tekee unelmastani totta.

Valoisin terveisin Sanna

Polku - on tässä

Polku, kohti hyvää elämää kulkee tässä hetkessä.
Ollen läsnä, aistien ja tuntien kaikki se, mikä nyt on.
Hyväksyen.
Ilman yritystä muuttaa mitään, mikä jo on.
Tässä on kaikki mitä tarvitsen. 

Matkalla kohtaan ihmisiä. Kaikenlaisia, erilaisia.
Pyrkimys on kohdata ne määrittelemättä, sellaisina kuin ovat.
Jokainen kelpaa omana itsenään.
On hyvä juuri sellaisena kuin on.

Näen ihmiset oppaina omassa elämässäni.
He eivät tule sattumalta.
Jokaisella on tarkoitus mukanaan, viesti kerrottavanaan.
Kuuntelenko, mitä hän viestii? Näenkö kunnioituksella?

Vai heitänkö heihin jonkin leiman, määritelmän, nimilapun?
Kelpaako ihminen sellaisenaan?

Arvomaailmani kertoo, että jokainen on arvokas.

Tärkeä, tullakseen hyväksytyksi omana itsenään, juuri sellaisena kuin on.

Leimat ja nimilaput ovat vain
mieleni tuotoksia, jotka sanelee ja määrittelee.

Lopulta, en välitä niistä. Niillä ei ole merkitystä.
Annan niiden olla. Annan tulla ja mennä.

Sillä on merkitystä, että kohtaan ihmisen. Että olen läsnä, kun toinen on siinä.

Kuuntelen ja näen, mitä hän haluaa kertoa.

Tärkeää on kuunnella ne sanattomatkin viestit.

Olla hereillä kertomassa, omalla tavallani, että

hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet.

Koska... ihmisten välisissä kohtaamisissa se on tärkein ja suurin tarve.

Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Hyväksytyksi.

Tulla 

Rakkaudella nähdyksi.

Valoa ja lämpöä sinun päivääsi! 

-Sanna-

Itsenäisyydestä ja vapaudesta

Tänään, vietämme 96. Itsenäisyyspäivää.

Se saa minut pohtimaan vapautta.

Ruohonjuuritasolla.

Vapauden vuoksi meidän isovanhemmat taistelivat.

Vapauden puolesta haavoittuivat, osa antoi henkensä.

Vapauden perintöä me seuraavat sukupolvet saamme kantaa.

Meillä on oma osuutemme, 

oma vastuumme maamme vapauden säilymisestä.

Huolehtia maastamme tänä päivänä  mahdollisimman hyvin.

Rakentaa hyvinvoivaa yhteiskuntaa, omilla valinnoilla.

Kaikki isot valinnat lähtee ihmisestä.

Ihmisten muodostamista ryhmistä.

Siksi jokaisella on vastuu itsestä, omista valinnoista.

 Miten valitsen tässä hetkessä? 

Mitä sanon tällä hetkellä?

Toiminko arvojeni mukaisesti?

Toiminko niin, että kunnioitan itsenäisyyttä ja vapautta?

Millaista mallia annan lapsilleni?

Annanko heille vapauden valita?

(Sellaisissa asioissa mihin kypsyystason mukaan pystyy.)

Näytänkö heille kunnioituksestani maatamme kohtaan?

Luontoa kohtaan?

Vapaudella on aina kaveri mukana.

Vastuu.

Vapautta ei ole ilman vastuuta.

Minulla on vapaus valita.

Mitä teen.

Mitä ajattelen.

Minne menen.

Missä asun.

Mihin ryhmään kuulun.

Kenen kanssa olen.

...

 Kaikessa voin valita!

Samalla hetkellä kun valitsen, olen vastuussa valinnan seurauksista.

En ehkä tekohetkellä ymmärrä mitä siitä seuraa, 

mutta kokemuksista voi oppia.

Kuinka usein  sanotaankaan, että ihminen lyö päätään seinään.

Silloin kun tuntuu siltä, silloin valitsee saman toimintatavan kuin ennenkin 

ja se ei ole toiminut.

Jatkossa, voi valita toisin. Tehdä toisin.

Kokeilla jotain muuta, toimisiko se.

Sukupolvien ketjussa kulkee samat toimintamallit, 

käyttäytymismallit, elämäntapa, tunneilmasto,

asenteet, arvot...

Ne kulkee mukana niin kauan, ennen kuin tiedostaa niiden olemassaolon.

Tiedostamalla saa vapauden valita.

Toistanko historiaa vai valitsenko toisin?

Olenko itsenäinen?

Ja valitsenko sen, mikä itselle on parasta?

Valitsenko niin, että annan lapsilleni hyvän mallin elää?

Mitä arvoja on valintojen takana?

Kunnioitanko ja arvostanko erilaisuutta? 

Sitä, ettei kaikkien kuulu valita samaa?

Ihminen ei ole olosuhteidensa uhri, 

vaan aina voi itsenäisesti valita toisin.

Vapaus tuo ilon elämään.

Ilo, pulppuaa sydämestä, 

saa heittäytymään elämän virtaan.

Luottamaan.

Kiljumaan riemusta, nauramaan, hyppelehtimään.

Ihmettelemään. Hymyilemään.

Se näkyy ihmisestä päälle päin. Iloitseeko hän, elääkö vapaasti.

Sellaisen ihmisen seurassa on piristävää olla. 

Joskus hämmentävääkin, jos oma ilo on jäänyt jonkin alle piiloon. 

 Silloin kysyn, miksi minun on tällä hetkellä vaikea iloita?

Löydän vastauksen itsestäni. 

Kuulostelemalla ajatuksiani ja tunteitani.

Jälleen saan tilaisuuden valita toisin.
Vapaus antaa sydämelle tilan rakastaa.
Vapaus tulee rakkaudesta.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

-Sanna-

Valo häikäisee sumun läpi

Kiltteyteen tulee aikanaan raja. 

Ei sitä voi pitkään jaksaa, ilman kärsimystä.

Kärsimys kertoo viestiä, hyvää viestiä. 

Jollekin asialle kuuluu sanoa EI.

Kiltteydestä pääsee opettelemalla sanan EI.

Se on tärkeä sana. Se on itsekunnioituksen sana. 

 Se on oman elämän ja tien sana.

Lopulta, rakkauden sana.

Kyllä. Sanoa EI ja heittäytyä vaikka maahan makaamaan.

Kuuntelemaan mitä sisältäni kuuluu.

En ole lamaantunut, En.

Olen aktiivisemmin läsnä kuin koskaan ennen.

Etsin piiloutumisen syitä.

En syyllisiä, Ei enää.

Kun löydän syyn, ymmärrän seurauksen. 

Jos näen seurauksen, voin saada mahdollisuuden löytää syyn.

Loydän jotain.

Moni asia tuntuu olevan vinksallaan.

Näen kuin sumun läpi katselisin.

Mikään ei ole niin kuin ennen.

Silti paljaat jalkani koskettaa auringon lämmittämää, jykevää kalliota.

Se on kestänyt tuhannet vuodet, kaikissa olosuhteissa, säissä.

Tunnen seisovani tukevalla alustalla. 

Nostan käteni eteeni ja Suojaudun.

Kaikelta, mikä uhkaa rikkoa tärkeintä ihmisessä.

Rakkautta.

Inhimillistä ihmistä kokonaisuutena.

Oivallan. Siksi viha.

Vihan voimalla suojelen. Rajaan. 

Piirrän minun ja ulkopuolen välille rajan. 

Tähän minä lopun. Tästä sinä alat.

En ole se, millaiseksi muut minut määrittelevät.

En halua enää samaistua toisten ajatuksiin, tunteisiin ja odotuksiin.

Siksi vihan tunne ja siksi EI.

Ei liikaa vaatimuksia, ei liikaa tekemistä, 

omien ja toisten odotusten täyttämistä.

Voisiko se riittää mitä olen?

Riittäisikö se mitä teen?

Riittääkö vähempi?

Sumun läpi näen valon. Se häikäisee.

Horisontti edelleen vinksallaan.

 Valoa kohti kuljen. Sinne tahdon.

Valo paljastaa Kasvoni.

Silmät ei tahdo kestää valon häikäisyä.

On vaikea nähdä. Tuntuu vaikealta kestää.

Häpeä. 

HÄPEÄ.

Pelkään häpeän tunnetta.

Se on saanut minut piiloutumaan.

Häpeä vaalii aina selän takana.

Se odottaa hetkeä. Sopivaa tilaisuutta.

Kun rakkaus väistyy hetkestä, häpeä valtaa heti paikan, tilan. 

Ihmisen.

Tasapainoilen näiden kahden välillä. 

Rakkauden ja 

häpeän, jota rakkaudettomuudeksikin kutsutaan.

Tarkastelen varjoani.

Sieltä löydän vastauksia. 

Uskallanko kohdata oman varjoni?

Oman tiedostamattoman osani?

Sen kaiken minkä olen itseltäni ja itsessäni kieltänyt?

Se liittyy vahvasti kysymykseen: Uskallanko tulla näkyväksi?

Siksi, katselen varjoani. 

Olen valinnut sen ystäväkseni.

Se kertoo minulle tarinoita.

Omasta elämästäni.

Saari jää taakse. 

Sen hetken Turvapaikka.

 Hiljaisuuden ja veden äänet.

Selkeytyikö sää vähän?

Näkyykö kirkkaammin?

Sumu ei enää peitä.

Näen selvemmin. 

Jatkan matkaa.

Kuljen niin, että olen valinnut häpeän ja pelon ystäväkseni.

Enää ei tarvitse taistella varjoa vastaan.

Itseä vastaan.

Pahin vihollinen olinkin minä itse, itselleni.

-Sanna-

Hyppy tuntemattomaan

Tulevaisuudesta ei koskaan voi olla varmaa.

Ei voi tietää mitä elämässä tulee vastaan.

Silti, jos vanha ei toimi, siitä on uskallettava luopua.

Kun ihmisen kärsimyksen tunne kasvaa riittävän suureksi, tulee raja vastaan.

Ei voi enää jatkaa samalla tavalla, samalla tiellä.

Siinä vaiheessa alkaa muutos.

Hyppy tuntemattomaan.

Jäljille, joita toiset eivät ole tallanneet ja viitoittaneet.

Kulkea sisäisen kartan ohjaamana.

Tie voi näyttää tyhjältä.

Karulta.

Pelottavaltakin.

Silti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata pelkonsa.

Ensin polvistua ja nöyrtyä.

Sen jälkeen nousta omille jaloilleen.

Levittää kätensä.

Nojata tuuleen ja tuntea, kuinka se kantaa.

Antaa omien siipien viedä.

Luottaa siihen, mitä sisäinen ääni sanoo. 

Muutos ravistelee, riepottelee, repii kaiken turhan pois.

Sain tuntea sen, että kannatti hypätä.

Löysin elämänilon.

Levollisuuden ja luottamuksen.

Vapauden.

Sitä kaikkea en tietäisi, enkä tuntisi, 

jos en olisi uskaltanut kohdata pelkojani, 

uskaltanut hypätä.

Yksin siitä ei tarvinnut selvitä.

Annoin itselleni luvan tarvitsevan toisia ihmisiä.

Emme ole itsemme kantamia.

Vaan suuremman sylissä.

Siellä, valon ja varjon vuorottelussa uskallan olla ja elää.

Valon lämmössä kohdata kaikki se, mikä minulle kuuluu.

Vastaanottaen, hyväksyen.

Luottaen.

Suuremman sylissä muovaudun omaksi itsekseni.

Omalle paikalleni.

Toinenkin, siinä vierellä.

Niin kuin on tarkoitettu.

 

Jokaisella meillä on paikka täällä maailmankaikkeudessa.

Jokaisella on tarkoitus.

Ihan jokaikisellä. 

Riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä tai siitä mitä täällä tekee.

Tai miten täällä elää tai uskoo.

Ihmisarvo kuuluu kaikille.

Merkityksetöntä ihmistä tämä maa ei kanna.

Siksi on tärkeää suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioittaen.

Tuomitsematta.

Ystävällisesti. 

Jopa niihin, jotka eivät itsestäni pidä. 

Tai tuomitsevat minut.

Ymmärtäen.

Rakkaudella.

Siinä mitataan meidän sydämemme tila.

Pystyykö siihen vai ei?

-Sanna-

 

Kuljen omaa tietäni

Elämän polku.

Meillä jokaisella on oma.

Sellainen, millaiseksi se on tarkoitettu.

Kaikki se mitä on ollut ennen, 

 valmistaa tähän hetkeen.
Ainoaan hetkeen, jossa elämä tapahtuu.
Tässä ja Nyt.

Kaikki kokemukset, tapahtumat ja ihmiset.

Tarkoituksenmukaisia.

Tällä matkalla,

on ollut ihmisiä, jotka pysyvät rinnalla.

Puoliso.

Lapset.

Ystäviä, kavereita, tuttuja, sukulaisia.

On ollut niitä, jotka kaatuvat elämän myrskyissä.
Ehkä nousevat jonkin ajan kuluttua.

Tai jäävät  paikoilleen.

On niitä, jotka nukkuvat, eivätkä pysty heräämään.

Elämään omaa elämäänsä.
Olemaan tyytyväisiä siihen mitä on.

Sellaiset valittavat toisten ihmisten elämästä,

syyttelevät,

huutelevat, kuinka elämää kuuluisi elää.

On ollut niitä, jotka eivät enää halua kulkea rinnalla.

Eivät halua kohdata.

Surun kautta luovun heistä.

Hyväksyn.

Jokaisella on oma tie.

Omat valinnat.

Toisinaan kompuroin omalla tielläni.

Juuriin.

Oman elämäni selviytymisen kuoppaan.

Tupsahdan pohjalle ja ihmettelen,

mitä täällä taas teen.

Pysähtyessä, tiedostan paikkani.

Hyväksyn sen.

Kuopan pohjalta löydän.

Avaimen.

 Siihen ainoaan elämään, jota minun kuuluu elää.

Itseni näköiseen, omien arvojeni mukaiseen elämään.

Muuta en voi.

Jos lähden elämään toisten odotusten mukaisesti,

siitä seuraa kärsimystä. 

Eikä vain itselleni, vaan myös kanssakulkijoille.

Kun tarpeeksi monta kertaa olen pudonnut itse kaivamaani kuoppaan, tajuan tämän.

Pudotessa, jokainen kerta, oppii jotain.

Kärsimyksellä on tarkoituksensa, 

hyväksyn sen.

Polun varrelle jäi vene, jonka purjeet eivät kantaneet.

Luotin siihen veneeseen, uskoin siihen aikansa.

Kärsin. Kerta toisensa jälkeen.

Kadotin. Oman elämäni.
Luottamuksen.

Hyppäsin pois veneestä, jota ei Elämän tuuli vienyt.

Näkymän oli peittänyt usva, 

enkä voinut nähdä mihin suuntaan kuului mennä.

Kuitenkin,

Usvan takaa kajasti Valo.

Toivo.

Astuin polulle, 

 joka vei itseni näköiseen ja kokoiseen elämääni.

Nyt tiedän Kuka olen.

Miksi olen tässä.

Minne olen matkalla.

Kiitollisena elän valintani mukaan.

Nyt voin luopua selviytymisestä ja taistelusta.

Voin hypätä tuulen mukaan, 

luottaen elämän kantavaan voimaan.

Rakkauteen.

-Sanna-

Veden äärellä kuuntelen hiljaisuutta

Meren läheisyydessä mieli lepää ja rauhoittuu.

Sen äärellä tunnen itseni pieneksi,

 itseni kokoiseksi ihmiseksi.

Meri kertoo minulle voimasta, 

levollisuudesta, liikkeestä,

muuttumisesta, pysyvyydestä.

Elämästä.

Kuuntelen hiljaisuutta.

Kun hiljentyy, alkaa kuulla.

Tärkeitä asioita.

Aalloin lailla tulee mieleen asioita, jotka on tarkoitettu minulle kohdattavaksi.

Tarkastelen suuntaa jonne olen menossa.

Valo piirtää verkkoaan kaiken kattavaksi.

Näen hyvin pohjan, sen kuviot.

Mitä selkeämpi ilma, sitä selvemmin näen.

Valon muodostamat verkot tanssivat pohjan pinnalla.

Näen jotain sellaista, mitä en ole koskaan nähnyt.

En, vaikka aina se  on ollut siinä.

En vain ole nähnyt.

Halunnut, uskaltanut, pystynyt näkemään.

Värisevät aallot kadottaa pohjan. Selkeyden.

Olisiko näin myös omien ajatusten kanssa?

Askeleet piirtyvät hiekkaan.

Näen ne hetken ajan selkeästi.

Aallot käyvät yli ja jäljet katoavat hiljalleen.

Olenko ollut askeltaessa läsnä itselleni?

Olenko nähnyt sen mitä minun kuuluu nähdä?

Elänkö elämääni tässä ja nyt?

Pystynkö seilaamaan aaltojen päällä iloiten?

Valon ja rakkauden kantamana?

Kuin lapset,

 luottavaisesti tässä hetkessä.

Valo ja rakkaus tuo esille varjon.

Minun varjoni.

Väistämätöntä on kohdata ja nähdä varjo, 

jos haluaa elää rakkaudessa.

Nyt tiedän mikä tuo varjo on.

Tiedän, miksi sitä on vaikea nähdä.

Tiedän, miksi on vaikeaa elää rakkauden kantamana,

 luottavaisena, levollisesti tässä hetkessä.

Uskaltautuessaan näkemään ja kohtaamaan oman varjonsa 

saa elää kevyesti,

 kuin höyhenen lailla kelluen. 

Elämä kantaa,

Elämä kuljettaa,

juuri oikeaan suuntaan,

oikeiden ihmisten luokse,

oikeiden tapahtumien kokijaksi.

Sattumaa ei ole. 

Ei, vaan selkeä tarkoitus.

Siihen voi luottaa.

Jokainen meistä.

Kaikella on tarkoituksensa.

Sen toistamiseen olen nähnyt ja kokenut.

Luottaen, elän tässä hetkessä.

Muistaen suunnan, elämäni tarkoituksen.

Näen sen horisontissa,

 kaukana, 

silti tiedossa.

Silloin mikään ei ole liian raskasta, 

eikä mikään kokemus ole elämässä turhaa.

Lämpimin ajatuksin 

Sanna

Norjan matkailua

Jokainen kesä sinne pitää lähteä.

Sydämestä käy kutsu, sekä minulle, että miehelleni.

Lapsetkin ovat jo siihen oppineet.

Norjaan... 

Tänä kesänä reilun viikon vietimme Pohjois-Norjaa matkaten asuntovaunun kanssa.

Kaksi aikuista, neljä lasta.

Eikä olla oltu Norjan puolella kuin muutama tunti 

niin ensimmäiset ovat lempipuuhassaan.

Kalastamassa.

Minä tutkailen sorsaperhettä.

Ihmettelen meren monimuotoisuutta ja taivaan värejä.

Nuorimmat lapset iloitsivat isoista aalloista ja tuulesta.

 

Ja illalla rauhoituimme nuotion äärellä.

Ajelimme Narvikista pohjoiseen päin.

Tämä vanha pankki löytyi Rollan saarelta. Upea rakennus!

 

Kiipeilin nuorimman kanssa rinteitä, istuskelimme ja katselimme.

Siihen hetkeen ei kaipaa mitään muuta. Siinä on hyvä olla.

Hämmästelimme puita, kelottuneita, hopeisia oksia.

Tytön kanssa kiipeilimme myös, samalla lakkoja keräten.

Sateen ja auringon yhteisiä valoilmiöitä vuorien välissä. Kaunista!

Yksinkertainen on kaunista. En koskaan lakkaa ihmettelemästä luontoa.

Yksin tykkään vaellella vuorten rinteillä, tällä kertaa lähdin mutkaista tietä kipuamaan ylöspäin.

Seikkailija herää minussa ja lähden poikkeamaan pienemmille teille ja poluille.

Lopulta päädyn rinteen reunalle, polkukin on päättynyt.

Jalat ei vaan nyt tykännyt minun jokaipäiväisestä kiipeilystä.

Akillesjänne kipeentyi ja hoidin sitä liottamalla kylmässä vedessä.

Parin päivän päästä kipu helpotti.

Jälleen totesin kivunlievityksessä kylmähoidon olevan todella tehokas.

Leiriytymispaikan lähellä rakennettiin uutta siltaa.

Sateenkaari näyttää kuin siunaavan sen.

Aina hakeuduimme veden äärelle.

Tässä tyyntä, niin levollista.

Näiden hetkien vuoksi olemme täällä. 

Pysähdymme, olemme, ihmettelemme.

Poroparat hätääntyi autoista, eivätkä päässeet sorarinnettä ylös. 

Jatkoivat tietä pitkin, häiriten edelleen autoilijoita.

On meidän ihmisten hyvä oppia kunnioittamaan eläimiä.

 Sitä porot ainakin meille opettaa. Luonnon ehdoilla täällä lopulta mennään.

Paluumatkalla poikkesin katselemaan löytyykö suolta lakkoja.

Ensimmäiset olivat kypsyneet ja sain naposteltavaksi yli puolilitraa alle tunnin reissulla.

Yöttömän yön aurinko kalastajien ilona.

Nuorimmainenkin taisi oivaltaa kalastuksen salat.

Viimeisenä malttoi lähteä nukkumaan.

Virkistyneena saimme palata kotiin.

Arkiaskareisiin.

Välillä mieli palaa hetkiin, luonnon ihmeiden rauhoittamiin tilanteisiin, ihaniin kokemuksiin.

Siitä voi ammentaa voimaa tähän päivään.

Tänä päivänä sade hellittää,

käden rasituskipu hellittää, 

(olen liikaa  tehnyt kaikenlaista puutarhatyötä)

ehkä johonkin kevyeen puuhasteluun joutaisin.

Levollisin mielin jatketaan arkea.

-Sanna-