Hyppy tuntemattomaan

Tulevaisuudesta ei koskaan voi olla varmaa.

Ei voi tietää mitä elämässä tulee vastaan.

Silti, jos vanha ei toimi, siitä on uskallettava luopua.

Kun ihmisen kärsimyksen tunne kasvaa riittävän suureksi, tulee raja vastaan.

Ei voi enää jatkaa samalla tavalla, samalla tiellä.

Siinä vaiheessa alkaa muutos.

Hyppy tuntemattomaan.

Jäljille, joita toiset eivät ole tallanneet ja viitoittaneet.

Kulkea sisäisen kartan ohjaamana.

Tie voi näyttää tyhjältä.

Karulta.

Pelottavaltakin.

Silti, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata pelkonsa.

Ensin polvistua ja nöyrtyä.

Sen jälkeen nousta omille jaloilleen.

Levittää kätensä.

Nojata tuuleen ja tuntea, kuinka se kantaa.

Antaa omien siipien viedä.

Luottaa siihen, mitä sisäinen ääni sanoo. 

Muutos ravistelee, riepottelee, repii kaiken turhan pois.

Sain tuntea sen, että kannatti hypätä.

Löysin elämänilon.

Levollisuuden ja luottamuksen.

Vapauden.

Sitä kaikkea en tietäisi, enkä tuntisi, 

jos en olisi uskaltanut kohdata pelkojani, 

uskaltanut hypätä.

Yksin siitä ei tarvinnut selvitä.

Annoin itselleni luvan tarvitsevan toisia ihmisiä.

Emme ole itsemme kantamia.

Vaan suuremman sylissä.

Siellä, valon ja varjon vuorottelussa uskallan olla ja elää.

Valon lämmössä kohdata kaikki se, mikä minulle kuuluu.

Vastaanottaen, hyväksyen.

Luottaen.

Suuremman sylissä muovaudun omaksi itsekseni.

Omalle paikalleni.

Toinenkin, siinä vierellä.

Niin kuin on tarkoitettu.

 

Jokaisella meillä on paikka täällä maailmankaikkeudessa.

Jokaisella on tarkoitus.

Ihan jokaikisellä. 

Riippumatta mistään ulkoisesta tekijästä tai siitä mitä täällä tekee.

Tai miten täällä elää tai uskoo.

Ihmisarvo kuuluu kaikille.

Merkityksetöntä ihmistä tämä maa ei kanna.

Siksi on tärkeää suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioittaen.

Tuomitsematta.

Ystävällisesti. 

Jopa niihin, jotka eivät itsestäni pidä. 

Tai tuomitsevat minut.

Ymmärtäen.

Rakkaudella.

Siinä mitataan meidän sydämemme tila.

Pystyykö siihen vai ei?

-Sanna-